Reima Kuukka

Työmarkkinaoksennus

Tämä teksti on pitkä ja täynnä jo sanottuja asioita. Kutsun tätä omaksi työmarkkinaoksennuksekseni, sillä yritän purkaa tässä ajatuksiani viime päivien aikana jyllänneestä työmarkkinoihin ja talouteen liittyvästä keskustelusta. Olen yrittänyt olla hiljaa ja katsoa keskustelua sivusta. Kuitenkin tunteiden ja argumenttien ryöppy täytti vatsani, enkä luonteeni vuoksi kyennyt olemaan hiljaa. Nyt yritän käydä asiaa läpi käymällä läpi hallituksen toimia, konsensuspolitiikan muutosta, lakon legitimiteettiä ja lopulta talouspolitiikkaa teemalla ”mihin tästä pitäisi ajatella”.

Mitä tuli päätettyä?

Henkilökohtaisesti kaikki toimet herättävät ristiriitaisia tunteita – en voi tuomita mutten myöskään puolustaa yhtään tointa täysin. Hallituksen esittämät toimet jakautuivat palkansaajan näkökulmasta kahteen kategoriaan, porkkanaan ja keppiin. Porkkanoita olivat irtisanomisen jälkeinen työelämävalmennus, irtisanomisajan jälkeinen määräaikainen työterveyshuolto sekä äitiyden kustannusten jakaminen yritysten kesken. Mikään näistä toimenpiteistä ei ollut täydellinen – esimerkiksi viimeiseen paljon parempi olisi ollut 6+6+6 tai jopa 6+6 -mallin käyttöönotto. Sikäli avaus oli hyvä ja päämäärä on oikea – mutta keino liian tuulesta temmattu.

Porkkanat voitaisiin tiivistää niiaukseksi työmarkkinajärjestöille, kun taas loput keinot voidaan tiivistää sanoilla palkan alentaminen ja keppi.

Loppiainen ja helluntai palkattomiksi vapaapäiviksi. Tämän tulkinnasta on ollut erimielisyyttä. Asia voidaan nähdä keplotteluna saada vuosityöaika pidemmäksi (mikä oli aiemmin hallituksen tavoite kun tässä paketissa taas yksikköhintojen lasku). Asia voidaan myös nähdä ettei jo palkallista päivänä kuulu viettää vapaata – tee työtä kun siitä sinulle kerran maksetaan. Näkemyseroja.

Itse en itse pyhistä osaa sanoa, mutta kyllä tämä on selkeästi vuosipalkan alentamista, siitä ei päästä mihinkään. Keskustelu palkan alentamisen kansantaloudellisista vaikutuksista on ollut hyvin kiivasta, mutta pääasiassa tämän takia palkkaneuvotteluissa ollaan pysytty vähintään hyvin pienessä korotuksessa. Nollaratkaisuja ollaan vältelty koska kustannuskehitys huomioiden se olisi palkan alennus ja näin heikentäisi ostovoimaa. Mitä tämä loppiaisen ja helluntain palkattomaksi muuttaminen edelleen on – palkan alennus.

Ristiriitaisia tunnelmia herättää myös ensimmäisen sairauspäivän palkattomaksi muuttaminen ja lopuista 20% palkan leikkaus. Sikäli ymmärrän perustelut, koska meillä on oikeasti ihmisiä ketkä keplottelevat näillä sairauspäivillä. Mutta toisaalta, vaikuttaisiko flunssaisena töihin tuleminen positiivisesti? Itse kallistuisin siihen, että tämä oli oikeasti huono veto hallitukselta.

Mikäli sairasolopäiviä halutaan vähentää, kokemukset osoittavat että nimenomaan 7 sairaspoissaolopäivää pelkällä ilmoituksella vähentää sairaspoissaoloja ja kustannuksia. Suomeksi sanottuna, saat olla 7 päivää palkallisesti poissa ennen kuin pitää käydä hakemassa lääkärin todistus. Tämä jo ”Hämeenlinnan malliksi” tituleerattu systeemi toimii lääkärienkin mukaan siksi, että lääkäri myöntää sairaslomaa yleensä hieman liikaa, luottaen että työntekijä voi mennä töihin, mikäli olo paranee tämän aikana. Tässä mallissa arviointi siirretään työntekijälle, eikä parantumistilanteessa voi jäädä kotiin ”kun saikkua on vielä pari päivää jäljellä”. Itseasiassa EK:lta tuli tälle jo vihreää valoa ja onkin kuulemma suositellut tätä jäsenyrityksilleen. Hallituksen malli ohjaa enemmän siihen, että mennään kipeänä töihin ja sairastutetaan työtoverit myös. Mikäli tavoitteena oli tulonsiirto yrityksille, niin great success, mutta mikäli tavoitteena oli sairaspoissaolojen vähentäminen, niin tiedä häntä. Only time will tell.

Sunnuntaikorvauksesta otetaan 25% pois, joka on mielestäni linjana ihan hyvä. Ongelmana on se, että monille pienipalkkaisille sunnuntailisät ovat merkittävä osa kokonaisansioita. Mielestäni Suomen ei tarvitsisi pitää sunnuntaita pyhänä. Mutta samalla kun liikkeiden aukiolo vapautetaan ja sunnuntaikorvaukset poistuvat, pitäisi se kompensoida palkansaajille arkikorvausten nostolla. Samaa mieltä on Etlan tutkimusjohtaja Mika Maliranta. Tästä voisi jatkaa Elina Lepomäkeä lainaten (1.12:10), jonka mukaan hallituksen selvitykset osoittavat että sunnuntailisiä ja ylityökorvauksia saadaan tasaisesti sukupuolesta riippumatta. Ongelma ei tosin ole se saako sitä korvausta vai ei, ongelma on se, kuinka merkittävä osa se on henkilön toimeentulosta. Kyllä, näitä korvauksia nostetaan paljon myös miesten keskuudessa, koska myös miesvaltaiset alat tekevät töitä sunnuntaisin. Ja kyllä, heillä palkka leikkaantuu numeraalisesti eniten. Mutta kaikkein matalapalkkaisimmat alat ovat nimenomaan naisvaltaisia aloja, joissa tämä kirpaisee eniten. Palomiehet, poliisit ja monet AKT:n alaiset palkansaajat kärsivät tästä, mutta jopa heillä on verrattain korkea palkkataso esimerkiksi lähihoitajaan tai kaupan alan työntekijöihin verrattuna joiden arkipäiväinen toimeentulo perustuu tähän. Ylen artikkeli esimerkkitapauksesta on hyvin kuvaava. Hienoahan se olisi jos tästä voitaisiin sopia TES-neuvotteluissa että yritysten palkkakustannukset säilyvät samana, mutta sunnuntailisien kokonaismäärä siirretään suoraan lähtöpalkkaan.

Ylityökorvauksien puolittamisesta ei olla käyty keskustelua työkulttuurillisena muutoksena. Kun ylityöstä maksetaan vähemmän, antaako se viitteitä siitä, että ylityön tekeminen on legitiimimpää? Ylityö on monessa ammatissa arkea, mutta alkaako se olla hyväksytty normaalitila? Edelleen, leikkaus on palkan alennus mutta tässä mielenkiintoisempaa olisi tarkastella asiaa juuri työkulttuurin muutoksena.

Julkisen sektorin lomat 38 päivästä 30 päivään on myöskin ihan hyvä linjaus. Tosin pidemmät lomathan kuuluvat ainoastaan pidempään virkasuhteessa olleille. Lisäksi tässä on jätetty huomiotta  se, että julkisen sektorin palkkaus on joidenkin tutkimusten mukaan saman vaatimustason tehtävissä yksityissektorin kolleegoihin verrattuna pienempää. Itse olen nähnyt pidemmät lomat tietynlaisena kompensaationa, mutta kyse on kuitenkin jopa omasta mielestäni pienestä huomiosta. Tämä on keinoista ainut joka vaikuttaa myös suoraan valtion velkaantumiseen. Julkisen sektorin työntekijän työajan lisäämisen pitäisi periaatteessa vähentää työvoimapulaa, alentaa yksikkökustannuksia ja täten nostaa tuottavuutta. Suomeksi sanottuna, virkamies tekee enemmän työtä samalla palkalla, nykyisellä virkamiesmäärällä saadaan enemmän aikaiseksi ja täten raaka taloudellinen tuottavuus nousee. Jollakin on varmasti argumentit tätäkin vastaan.

Sosiaaliturvamaksujen pienentäminen 1,72 prosenttiyksiköllä oli aivan selvä tulonsiirto työnantajille – sitä ei voi muuten perustella. Eeppisintä tässä kuitenkin on hallituksen vaikuttavuusarvio, jonka mukaan sosiaaliturvamaksujen laskeminen 1,72 prosenttiyksiköllä laskisi työn teettämisen kustannuksia 1,72%. Jopa minä lukion lyhyellä matikalla ymmärrän, ettei se vaan voi pitää paikkansa. Yllätys sinänsä että Helsingin Sanomat uutisoi asiasta aika näyttävästi.

Nämä päätetyt toimet olivat vain yksi puoli kolikosta. Melkein tärkeämpi puoli on se, miten tämä vaikuttaa suomalaiseen yhteiskuntaan laajemmin – mitä se tekee meitä pitkään eteenpäin vieneelle konsensukselle.

Pakkoa ja konsensusta – miksei voida neuvotella?

Kaikkien päätöksien puimisen jälkeen jää se isoin pala purtavaksi: pakottava lainsäädäntö. Toiset sanovat, että tässä luodaan katto lisille, lomille ja korvauksille, kun toiset taas väittävät, ettei luoda ja asioita saa sopia työntekijän eduksi päälle. Kummatkin ovat oikeassa. Hallituksen pakottava lainsäädäntö on katto työehtosopimuksille, mutta kuten työehtosopimusten luonteeseen kuuluu, voidaan tämän päälle sopia paikallisesti etuja työntekijän eduksi. Tulisiko näin käymään todellisuudessa on eri kysymys. Harvoinhan työnantaja antaa ylimääräistä lomaa tai pyhälisää, enkä usko, että halu tähän kasvaisi sormia napsauttamalla.

Tässä on nyt kyse myös yhteiskunnallisesti merkittävästä muutoksesta. Sopimuskulttuuria rajoitetaan, kun työehtosopimusneuvotteluilla on joku yläraja – katto jonka läpi ei saa mennä. Joidenkin arvioiden mukaan tämä linja on jopa ILOn sopimusten vastainen. Oli miten oli, hallitus teki jotakin jota sen ei missään nimessä olisi kannattanut tehdä mikäli se välittää hallitusohjelmansa kulmakäsitteestä, luottamuksesta. Konsensuksen, yhteisen päämäärän, luottamuksen ja muun yhdessä tekemisen politiikkaa ei kannata aloittaa työehtosopimuksia pakottavalla lainsäädännöllä.

Suomen taloudellisen menestymisen historia on rakentunut pitkälti konsensuksen varaan: kaikki ovat olleet samaa mieltä, mitä pitää tehdä. Jopa Sipilä puhui ennen hallitusohjelmaneuvottelujen alkua, että ensiksi pitää olla yhteinen suunta ja päämäärä. Sitten voidaan puhua niistä keinoista.

Tässä on juurikin Sipilän suurin kompastuskivi. Hallitus saneli tavoitteet ja päämäärän ennen neuvotteluja. Puhun nyt 5% ”kilpailukykyloikasta”. Päämäärä oli lyöty lukkoon. Ja kun huomioidaan fiskaalisen devalvaation keinot 2000-luvun Suomessa, eivät palkansaajajärjestöt voi tähän suostua. Yksinkertaisesti siitä syystä, että lähes poikkeuksetta nämä keinot iskevät palkansaajiin.

Ei ole karrikoitua sanoa, että hallitus nosti sodan ay-liikettä vastaan. Sotaan vastataan sodalla – tässä tapauksessa lakoilla.

Mitä oli odotettavissa?

Kuten alussa sanoin: en voi tuomita, mutta en todellakaan hyväksyä täyslaidallisesti yhtäkään toimea. Tämä näyttäisi olevan suomalaisten keskuudessa suhteellisen vallitseva tilanne. MTV:n kyselyssä 18% hyväksyy täysin hallituksen toimet, kun taas 42% ihmisistä ei hyväksy lainkaan. Tärkein ryhmä tässä on väliin jäävä 39% joka ei ole täysin kumpaakaan mieltä. MTV uutisoi, että tämä ryhmä hyväksyy toimet osittain. Missä vaihtoehto jossa voi olla osittain eri mieltä? Tässä on tärkeää kriittisyys: kumpaakin puolta argumentoidessa tutkimus voidaan käännyttää omalle puolelleen: toisessa tapauksessa tuloksen ollessa 57%-42% ja toisessa 81%-18%. Ehkä itse näkisin asian näin: 57% näki jotakin hyvää toimissa ja 87% jotakin huonoa. Tämän pitäisi olla suhteellisen puolueeton arvio tutkimuksesta.

 

http://www.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/mtv-n-kysely-yli-puolet-hyvaksyy-saavutettujen-etujen-leikkaamisen/5309952

http://www.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/mtv-n-kysely-yli-puolet-hyva...

Lakko ei varmasti tullut yhdellekään teistä yllätyksenä. Jopa työministeri Jari Lindström sanoi ymmärtävänsä lakkoilijoita. Sosiaalipolitiikan professori Koistinen lausui hyvin, hallitus ruokkii lakkoja. Eikä tämäkään ole karrikoitu mielipide, koska kyllä hallituksellakin oli aivan varmasti tiedossa reaktio tällaiseen politiikkaan.

Tottakai ay-liike lakkoilee, tyhmähän se olisi jos se ei lakkoilisi. Koko etujärjestöpolitiikan pointti on sovitella asioista yhteisen pöydän ääressä ja jos asiat menevät aivan liian kauas konsensuksesta, lakkoillaan että saadaan viesti perille. Työnantajilla sama keino on työnseisaus, mutta tätä harvemmin käytetään.

Tämä lakko on sikäli poikkeuksellinen, sillä kyseessä on politiikkalakko. Tämä on hieman harvinaisempi lakon muoto, koska yleensä lakot liittyvät TES-neuvotteluihin mutta nyt hallituksen politiikkaan. Tämä ei tee lakosta laitonta, koska politiikkalakot ovat myös laillisia vaikkakin harvemmin käytettyjä. Siitä onko lakko muuten laiton en osaa ottaa kanta,a vaan jään odottamaan työtuomioistuimen kantaa asiasta.

Yritykset äänestävät politiikkaa vastaan jaloillaan: irtisanovat henkilöstöä, tekevät yritysjuridisia kikkailuja kustannusten vähentämiseksi tai muuttavat kokonaan muille markkinoille. Lakko on työntekijän jalat. Se kävelee työpaikalta ulos, koska ei voi tehdä samanlaisia toimenpiteitä mitä työnantaja.

Monet manaavat ay-liikkeen olevan perseestä ja sen aiheuttavan yksin Suomen tuhon. Kuitenkin syy miksi Suomessa asiat ovat olleet näinkin pitkään hyvin eikä meille ole kehittynyt samanlaista matalapalkkasektoria kuin Yhdysvalloissa ja Saksassa, on ay-liikkeen. Vahvasti järjestäytynyt ay-liike on Suomen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kannalta tärkeä eikä se ole yksin syy meidän nykyisiin ongelmiin. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö siinä itsessään olisi isoja ongelmia.

On täysin totta, ettei nykyinen kolmikanta toimi ja ammattiyhdistysliikkeen pitäisi osata muuttua ajan kanssa. Kolmikannan suurin ongelma on edustavuus: pöytien ääressä ei kuulu niiden ääni joiden pitäisi. Työntekijäpuolelta pätkätyöläisten, maahanmuuttajien ja matalapalkka-alojen asiat ovat jääneet takaviistoon samalla kun esimerkiksi ahtaajille on saatu neuvoteltua aivan kohtuuttoman kovat palkat. Yrityspuolella EK on selkeästi suuryritysten etujen ajaja, eikä pk-yritysten ääni kuulu neuvotteluissa. Tämä on työmarkkinapolitiikan suurin ongelma – ne keiden ääntä olisi hyvä oikeasti pitää yllä ovat hiljaa. Sen sijaan suuryritykset ja isot ammattiliitot ovat hallinneet kehitystämme jättäen kaikkein relevantimmat ja ongelmallisimmat osapuolet ulkopuolelleen. Tässä olisi kummallakin osapuolella peiliin katsomisen paikka.

Minä en ole oikea henkilö arvioimaan olisiko Suomessa aika siirtyä paikallisen sopimisen kulttuuriin, koska en rehellisesti sanottuna ole muodostanut tästä vielä vahvaa kantaa. Mikä tahansa olisin lopputulos, koko työmarkkinajärjestökentän on sopeuduttava tähän sopuisasti, koska se on ainut mahdollinen tapa taata tasainen yhteiskuntakehitys.

Itse talouspolitiikka, mihin pitäisi oikeasti tarttua?

Hallituksen tavoitteena on ollut luoda työpaikkoja – mutta palkkojen alentaminen ei ole suora työllistämistoimenpide. Se voi ja saattaa lisätä työpaikkoja, mutta tieteellisesti katsottuna puhutaan hakuammunnasta. Markus Jäntin mukaan tutkimustulokset eivät osoita työkustannusten alentamisen vaikuttavan työllisyyteen tai palkkakehitykseen positiivisesti. Kyseessä on siis suora tulonsiirto työnantajille.

Lisäksi kyse ei ole julkisen talouden pelastamisesta vaan kansantalouden tilan parantamisesta. Siksi velkaantumiskeskustelu aiheessa on hyvin irrelevantti, vaikka yritysten kansainvälinen kilpailukyky vaikuttaakin välillisesti julkisen talouden velkaantumiseen. Työllisyys kansantalouden puolella on tärkeä tekijä julkisen velan taittamiseen, mutta ei se tärkein. Tärkeimmät ovat ne rakenteelliset uudistukset joka voi kuulosta ihan siltä miltä itse haluaa. Itse näen esimerkiksi valtion investointipäätösten jaon tällaisena rakenteellisena ongelmana.

Miksi monia vasemmistolaisia sitten suututtaa nykyisen hallituksen politiikka? Tässä on hyvä avata historian kirjat. Viime vuosina yritysten kustannuksia on leikattu suhteellisen tehokkaasti – kela-maksujen poisto yksityiseltä sektorilta ja yhteisöveron roima alennus nyt suurimpina. Nyt tehtävä sosiaaliturvamaksujen pienentäminen (muita unohtamatta) menee samaan kategoriaan. Kaikissa tapauksissa perustelut ovat olleet erilaisia, esimerkiksi yhteisöveron vaikutusta perusteltiin työllistämistoimeenpiteenä ja nyt uusinta 1,72 prosenttiyksikön laskua sosiaaliturvamaksuun kilpailukyvyn parantamisena. Todellisuudessa kaikissa tällaisissa toimissa kyse on suoraan tulonsiirrosta yrityksille – joka ei ole lähtökohtaisesti ongelma! Ongelma on se, että tätä politiikkaa tehdään pitkään ja päällystetään aina uudella lahjapaperilla. EK on onnistunut lobbaamaan omat kantansa näissä asioissa hyvin, pisteet siitä heille. Kyse on siis vasemmistopuolueiden kohdalla heidän käsittämästään oikeudenmukaisuudesta: nyt leikataan palkansaajilta ja köyhiltä, kun yritykset ”porskuttavat” eteenpäin uusilla rahoilla. Vastakkainasettelu on näkemysvalinta.

Viime vuosina palkkakeskustelua ja veropolitiikkaa on hallinnut kotimaisen ostovoiman ylläpitäminen, joka on ollut myös vientiteollisuuden halu. Nyt kuitenkin leikataan kotimaista ostovoimaa suhteellisen paljon. Ostovoiman ylläpitäminen on myös sama syy, miksi ollaan päädytty maltillisiin palkkaratkaisuihin nollaratkaisujen sijaan. Kuten hallituksen toimet, jälkimmäiset leikkaavat nimenomaan kotimaista ostovoimaa (koska nollaratkaisut alentavat ansioita hintakehityksen takia).

Tässä herää tärkeä oikeudenmukaisuutta koskeva kysymys: miksi kaikkien suomalaisten työntekijöiden pitäisi osallistua fiskaaliseen devalvaatioon? Miten poliisin palkan alentaminen auttaa vientiyritystä tai kilpailukykyä? Tiedän että tällaisia toimia on hankalia kohdentaa aloittain, mutta tässä päästään siihen isoon pihviin: voidaanko yritysten vientiä parantaa muuten kuin työvoimakustannuksia pienentämällä?

Esimerkkitapauksena Cleantechin ja uusiutuvan energian teollisuus on huutanut kotimarkkinoiden tärkeyttä omalle viennilleen. Tällä hetkellä niillä ei ole sellaisia kotimarkkinoita, jolta saataisiin referenssiä kansainvälisille markkinoille. Toisin sanottuna, Suomessa ei myydä tuotteita, josta saataisiin palautetta yritykselle ennen kansainvälisille markkinoille suuntaamista. Tällaiset vientiyritykset kaipaavat esimerkiksi energiapolitiikan muuttamista niin, että Suomessa olisi kannattavaa investoida tällaisiin sektorin tuotteisiin. Kun yrityksillä on kokemusta tuotteen toimivuudesta kotimarkkinoilla, voidaan se laittaa vientiin. Tämä on yleisestikin edellytys vientiyrityksille: referenssi kotimarkkinoilta.

Lisäksi Elina Lepomäki on sanonut ”nyt ratkaisuja tiskiin ja eikun lähdetään toimeenpanemaan” (10:30). Itse en ole ikinä ollut tällaisen politiikan ystävä. Asioita ei vaan laiteta tiskiin ja osteta. Kuten Sipilä on sanonut, päämääriin täytyy saada konsensus, jotta muutosprosessi voidaan viedä onnistuneesti loppuun. Nyt ei ole selkeästi konsensusta, muuten kuin hallituksen sisällä.

Tässä oli minun oksennukseni. Yritin muotoilla itseni lyhyesti ja selkeästi, mikä ei todellakaan onnistunut. Koen, että olen sanonut sanottavani ja olen nirvanassa.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat